Älä laihduta -päivä 6.5.

Tällä viikolla 6.5. vietetään kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Halusi sitä myöntää tai ei, on yhteiskuntamme hyvin laihdutusmyönteinen ja kehoihanne kapea. Lähes päivittäin kohtaan laihdutuskulttuuriin liittyviä ilmiöitä: Joku tutuistani kommentoi, että pitäisi taas aloittaa laihdutuskuuri, somessa virtaan ponnahtaa painonpudotukseen tähtäävän nettivalmennuksen mainos, kaupassa tuotteita mainostetaan vähäkalorisina, mediassa ihannoidaan painonpudotuksen tehneitä… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Älä laihduta -päivä on olemassa, jotta laihdutuskulttuuri, lihavien syrjintä ja niiden haitallisuus tulisi näkyväksi. Monesti laihdutuskulttuurin olemassa oloa perustellaan lihavuuden terveysriskeillä. Päivän tarkoituksena ei olekaan vähätellä lihavuuden terveysriskejä, vaan pikemminkin muistuttaa, että kun puhumme lihavuudesta ongelmana, puhumme myös lihavista ihmisistä ongelmana (lähde: Syömishäiriöliitto – SYLI).

Tämän vuoden Älä laihduta -päivän teemana on liikunta. Aihe on mielestäni erittäin kiinnostava ja sen takia haluankin käsitellä aihetta myös blogissani. Huomauttaisin, että kerron kokemuksista täysin omasta näkökulmastani, enkä ole alan ammattilainen. Mikäli haluatte seurata ammattilaisten kampanjointia, suosittelen ottamaan Syömishäiriöliiton sometilit (@syomishairioliitto) seurantaan.

Muistan aloittaneeni ensimmäisen laihdutuskuurin yläasteikäisenä. Olen siitä onnellisessa asemassa, että elin pienellä kylällä ja kävin kyläkoulua aina 12-vuotiaaksi asti. Kyläkoulussamme oli 1-6 luokkalaisia yhteensä vähän päälle 20, joten saimme elää oikeasti niinkuin lapsen kuulukin hyvin pitkään. Vasta seiskaluokalla siirryin isompaan kouluun ja samalla pintaan nousi myös ulkonäköpaineet. Olen lapsena nauttinut liikunnasta kaikissa muodoissa ja myös perheessäni on aina liikuttu ja rohkaistu lapsia liikkumaan. En kuitenkaan pitänyt laihdutusta syynä liikkua kuin vasta kun kuulin yläasteella muiden tyttöjen arvioivan omia kehojaan negatiivisesti ja samalla luin silmät huurussa uusimmasta Cosmopolitanista, millä treenillä pääsee nopeiten bikinikuntoon. Olen lapsena ja teininä ollut hoikka, mutta ruumiinrakenteeni on hyvin suora. Ensimmäinen laihdutuskuurini taisi olla kasiluokalla, kun luokkakaverimme kanssa söimme koulun ruokalassa vain 2 näkkileipää ja joimme vettä. Koulun jälkeen yritin vähän lenkkeillä tai tehdä kotijumppaa. Teini-ikäisenä sitä kun on niin altis vaikutuksille ja esikuvia etsii ihan väärästä suunnasta. Yläasteikäisenä painoin 45 kiloa ja silti laihdutin. Koin olevani iso, mutta silti lauta. Sain varmasti monia hyviä kommenttejakin ulkonäöstäni, mutta kumma kyllä, muistan vaan ne ikävät.

Skootteri ja kaveri ritsalle mukaan, mikäs sen parempaa! Kuvasta näkee että ylimääräistä ei hirveästi ole ollut ja silti olen nähnyt itseni todella isona. Kuva 2004, ikää 15 vuotta.

Aloin seurustella vakavasti 16-vuotiaana ja silloin painoni hieman nousi. En heti huomannut painonnousua, mutta kun näin itseni jossain kuvassa tajusin, että nyt on tehtävä jotain. Ensimmäinen kunnon laihdutuskuuri alkoi siis silloin. Aloitin Atkinsin dieetin, jossa hiilarit jätetään lähes kokonaan pois ja syödään lähinnä rasvaa ja proteiinia. Aloin myös käydä juoksulenkeillä. En vieläkään pysty syömään tonnikalaa munan kanssa, koska tuolta ajalta on niin kauheat muistikuvat siitä, kuinka söin aina vain munakasta tonnikalalla. Samalla aloin käymään myös juoksulenkeillä. Oikeastaan siitä lähtien olen tavalla tai toisella laihdutellut aina silloin tällöin erilaisilla dieeteillä, joista kauheimpana varmaan mehudieetti. Erilaiset nettivalmennukset astuivat kuvaan kun olin noin 25 vuotias, ja sen jälkeen olenkin melkein joka vuosi kokeillut jotain nettidieettiä. Nettivalmennuksissa olen pitänyt todella paljon liikuntaosioista, mutta ruokavaliot olen kokenut todella haastaviksi, enkä ole oikein ikinä saanut niitä istutettua omaan arkeeni. Nannan ohjelmaa lukuunottamatta monissa valmennuksissa ruokavaliot olivat todella tylsiä (riisiä, kanaa ja rahkaa) ja niissä kiellettiin monia ihan normaalejakin ruokia (kuten paprika, maissi, kananmunan keltuainen, avokado ja banaani). Monien valmennusten kohdalla jatkoin treenejä melko pitkään valmennuksen jälkeenkin, mutta ruokavalio päättyi heti. Valmennuksissa myös korostettiin itsensä mittaamista ja joissakin ohjelmissa jopa oli ihan kilpailuita ennen-jälkeen tuloksista ja kuvista. Kun ei itse päässytkään yhtä koviin lukemiin vaikka koki tekevänsä kaiken voitavansa, ajautuu ajatukset väkisinkin vähän väärään suuntaan: Miksi minä en onnistunut yhtä hyvin vaikka mielestäni tein kaikkeni? Vertailu on petollinen kierre, ja jos siihen lähtee, ei sille näy loppua. Aina löytyy joku, joka on laihduttanut enemmän, juoksee nopeammin tai polkee pidempiä pyöräreittejä paremmalla keskinopeudella. Sorrun vertailuun vieläkin välillä, mutta nykyään onneksi tunnistan kun ajatusmalli lähtee pyörimään ja olen oppinut käsittelemään siihen liittyviä tunteita.

Tätä Thaimaan reissua varten olin tehnyt nettivalmennuksen, jossa halusin laihduttaa muutaman kilon rantakuntoa varten. En silti uskaltanut julkaista tätä kuvaa silloin somessa, koska näytin mielestäni liian lihavalta. Nyt ymmärrän, ettei kyse ole ikinä ollut painostani vaan ongelma on ollut pääni sisällä.

Syömishäiriöliitto nostaa teemaviikolla esille mielenkiintoisen kysymyksen: Miten liikkuisit, jos et miettisi, onko juuri se liikkumisen tapa tehokasta tai miten se vaikuttaa esimerkiksi painoosi?

On mielenkiintoista, etten ole pitänyt ratsastusta koskaan laihduttavana liikuntana, vaikka varsinkin nuoruusvuosina vietin aikaa satulassa ja tallilla todella paljon. Olen harrastanut ratsastusta 9-vuotiaasta asti ja kilpailin sekä teini-iässä että reilu parikymppisenä aktiivisesti useita vuosia. Jokainen tavoitteellisesti ratsastusta harrastanut tietää, kuinka fyysinen ja rankka laji se on, vaikka ulkopuoliselle se saattaa näyttää, että kyydissä vaan istutaan. Ratsastuksen ulkopuolelta kaikki muut lajit ovat olleet minulle ”laihduttavia” lajeja. Lajeja, joita olen harrastanut laihdutus tai kehonmuokkaus tavoitteenani. Ironista, että samaan aikaan kun lopetin aktiivisen kilparatsastuksen, myös painoni lähti nousuun. Eli karkeasti sanottuna juuri se laji jota tein puhtaasti rakkaudesta lajiin (eli ratsastus), on ollut se, joka on minut on pitänyt kaikkein parhaimmassa kunnossa. Eivät ne laihduttavat lajit, joita olen suorittanut vain puhtaasti polttaakseni kaloreita. Syömishäiriöliiton kysymyksessä on siis pointti: Kun löydät liikunnan ilon miettimättä kuinka tehokasta se oikeastaan on, ei se silti poista sitä mahdollisuutta, että se onkin loppujen lopuksi tehokasta. Lajiin huomaamattaan panostaa enemmän, koska siitä nauttii aidosti, eikä sitä vain suorita pakonomaisesti kaloreita laskien. Näin kävi ainakin omalla kohdallani.

Kisavuosina treenattin aktiivisesti. Kuva: Niina Virtanen.

Mikä sitten nyt on suhteeni liikuntaan, kun en enää harrasta ratsastusta tavoitteellisesti? Pakko myöntää, että pitkään harrastin liikuntaa lähinnä laihdutuskärjellä. Ehkä sen takia en moneen vuoteen oikein motivoitunutkaan liikkumaan aktiivisesti, koska paine liikkumiseen tuli ulkoapäin. Tämä ajoi minut myös hyvin kuuriluonteisiin liikuntakierteeseen: Otin nettivalmennuksen, jaksoin treenata hetken aktiivisesti, mutta kun olin mielestäni saavuttanut tavoitteeni, lopetin liikunnan kuin seinään. Oikeastaan vasta löydettyäni pyöräilyn viime kesänä ja hiihdon viime talvena, olen saanut samaa aitoa liikkumisen iloa, mitä aikoinaan minulla oli ratsastuksen kanssa. Nautin oikeasti suksilla ja pyörän satulassa. Minulle tulee välillä pakottava tarve lähteä pyörälenkille, koska rakastan sitä fiilistä, mitä saan lenkistä ja siitä kuinka maisemat vaihtuvat vauhdilla. Silti, laihdutuskulttuuri on niin syvällä mielessäni, että edelleenkin katson jokaisen lenkin jälkeen myös kuluttamani kalorit. En edes tiedä miksi. Käyn säännöllisesti vaa’alla, vaikkei minulla olekaan enää mitään tavoitepainoa. Välillä myös mittaan vyötäröni. En tiedä onko laihdutuskulttuuri vain niin syvällä toimintamalleissani, koska olen kuitenkin elämässäni laihduttanut melkein 20 vuotta. Olen ylpeä siitä, että liikuntasuhteeni on nykyään terveempi ja olen löytänyt itselleni mieluisia lajeja, mutta haluaisin päästä eroon itseni mittaamisesta. Se on varmasti pitkä tie ja vaatii paljon erilaisten asioiden käsittelyä, mutta tunnistan olevani oikealla tiellä.

Huomaan tulevani itsevarmemmaksi kehostani mitä vanhemmaksi tulen. Käännöskohta tapahtui kun olin 29-vuotias ja minut kutsuttiin Huomenta Suomen suoraan lähetykseen. En stressannut oikeastaan yhtään sitä miltä televisiossa näytän, vaan sitä, mitä sanon. Tajusin tämän vasta jälkikäteen. Nuorempana ajatusmallini olisi varmasti ollut ihan päin vastoin: Olisin vain stressannut miltä näytän enkä olisi miettinyt yhtään mitä suustani päästän. En voi vielä sanoa, että rakastaisin kehoani, mutta elämme nykyään ihan sovussa. Tiedän kehoni vahvuudet ja olen sille kiitollinen, että se on palvellut minua näinkin hyvin, vaikka välillä en ole kunniottanut sitä yhtään. Tavoittelemaani huippukuntoon mennään kehoni ehdoilla ja aion tarjota sille kaiken mahdollisen tuen, minkä se ansaitseekin.

Tulipas pitkä pohdinta, mutta toivottavasti joku inspiroitui pohtimaan myös omaa suhdettaan laihduttamiseen ja liikuntaan. Tsemppiä pohdintoihin!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: