Vertailu – niin ihanaa mutta niin kamalaa

Tein itselleni yhden ainoan uuden vuoden lupauksen: Aktivoidun Stravan käyttämisessä ja teen näin poikkeusoloissa treenaamisestani yhteisöllisempää. Kun yhteiset treenit jäivät rajoitusten takia pois, huomasin myös että kun ”tilivelvollisuus” treeneistä jää pois, eikä ollutkaan enää treenejä kalenterissa normaalisti, oli niistä huomattavasti helpompi luistaa. Strava on suunniteltu omien treenien tallentamiseen, jakamiseen ja siinä on paljon sosiaalisia ominaisuuksia, kuten muiden treenien kannustusta ja kommentointia. Tämän takia Stravassa aktivoituminen toi virtuaalisen treeniryhmän ympärilleni: Ainakin joku näkisi, että treenaan ja samalla voin myös yytsiä muiden treenaamista.

Otin Stravassa seurantaan muutamia tuntemiani nimiä triathlonin parista. On inspiroivaa seurata, miten lajille täysillä omistautuneet treenaajat harjoittelevat, kuinka usein ja millä intensiteetillä. Samalla totuus kolahti päin kasvojani: En ole lähelläkään tavoittelemaani huippukuntoa. Tottakai ymmärrän reaaliteetit – minulla ei ole minkäänlaista kestävyyslajitaustaa eikä minun ole järkevää toistaiseksi treenata useita tunteja päivässä ilman että saisin rasitusvammoja. Juoksuvauhdillani ja -matkoilla ei henkseleitä paukutella. Eikä myöskään muilla lajisuorituksilla. Kehitys on niin hidasta että sitä on todella vaikea nähdä ja se jos mikä välillä ahdistaa siihen tottumatonta.

Siinä on hiuksenhieno raja, milloin toisten treenien seuraaminen on innostavaa ja milloin taas se enemmänkin masentaa. Monesti se on myös päivästä kiinni. Huonoina päivinä tuntuu, että olen maailman huonoin, enkä tule ikinä saavuttamaan tavoitteitani. Hyvinä päivinä taas inspiroidun kaikesta, silloin jopa huippu-urheilijoiden suorituksia katsellessa saan boostia omaan harjoitteluun.

Ihmisyyteen kuuluu itsensä vertaaminen muihin ja hyväksynnän hakeminen. Ryhmään kuulumisen tarve ja hyväksynnän hakeminen ovat valitettavasti syvällä meidän DNA:ssa vaikka kuinka haluaisi itsensä niistä ulkoistaa. Vertailu muihin ja sen mukana tuoman kateuden voi myös kääntää edukseen kunhan pohjimmaisia syitä kateuden takana vain uskaltaa kaivella. Omalla kohdallani kateus muiden treeneistä kertoo itselleni kuinka tärkeä tavoite oma hyvinvointi ja liikunnallinen suorituminen minulle on. Se kertoo minulle myös sen, että minun on asetettava itselleni tarkempia (saavutettavia) välitavoitteita, jotta en vertaa itseäni haavekuvaan itsestäni tulevaisuuden huipputriathlonistina, koska, no se juna on valitettavasti osaltani jo mennyt 😅 Haaveilu on myös ihanaa, mutta pidemmän päälle se ei vie omaa ajatusmaailmaa oikeaan suuntaan.

Aion jatkossakin seurata somessa ja Stravassa niin tavan liikkujia kuin huippu-urheilijoitakin ja hyväksyn sen että joinain hetkinä tunnen suurta kateutta heidän saavutuksistaan ja toisinaan taas motivoidun niistä ihan suunnattomasti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: