Miksi triathlon?

Siitä ei ole montaakaan vuotta kun kuulin Martina Aitolehden aloittavan treenit Ironman-kisoja varten. Silloin ajattelin, että kuka hullu haluaa lähteä vapaaehtoisesti kiduttamaan itseään tuollaiseen koitokseen? Nyt olen itse lähes samalla polulla aloittamassa treenit kohti ensimmäistä triathloniani. Mikä ihme pistää ihmisen pään niin sekaisin että haluaa vapaaehtoisesti lähteä piinaamaan itseä useita tunteja kestävään urheilusuoritukseen? Seuraavaksi listaan omat syyni lähteä kokeilemaan triathlonia.

Lajin monipuolisuus

Näen triathlon valinnassani hyvin paljon samaa kuin siinä kun aikoinaan valitsin ratsastuskilpailuissa lajikseni kenttäratsastuksen. Triathlon on kestävyyslajien kuninkuuslaji ja niin on ratsastuslajeista kenttäratsastuskin: Siinä kilpaillaan koulu-, este- ja maastoestaratsastuksessa. Kenttäratsastuskilpailut ovat alemmilla tasoilla monesti yksipäiväiset, eli kaikki suoritukset tehdään lähes peräkkäin. Laji vaatii kestävyyttä, taitoa ja rohkeutta erityisesti hevoselta, mutta myös ratsastajalta. Varsinkin viimeinen laji, eli maastoesteratsastus on todella rankka (radat ovat yleensä 1,5-5 km pitkiä riippuen kisoista) ja myöskin kaikkein jännin, sillä vauhti on pidettävä rataesteitä nopeampana ja kaikki esteet ovat kiinteitä, eli niissä ei ole irtoavia osia. Tunne kun selviää koitoksesta hengissä maaliin, vaikka onkin aivan puhki, on aivan mieletön. Kaipaan tuota tunnetta ja toivottavasti pääsen joskus vielä kenttäratsastuskisoihinkin! Mutta nyt triathlon on hyvä korvike ja tarjoaa samanlaisia haasteita ja itsensä ylittämistä kuin kenttäratsastuskin.

Monipuolisuus tuo myös mukanaan tietynlaisen helpotuksen: Kaikissa lajeissa ei tarvitse olla superhyvä vaan tasaisen hyvä riittää. Treenaamisesta ei myöskään tule tylsää tai yksitoikkoista, koska kaikkia osa-alueita on treenattava tasapuolisesti.

Kenttäratsastuskisoissa maastoesteosuudella Konstan kanssa 2012. Kuva: Juha Kirjavainen

Pois ulkonäkökeskeisestä treenikierteestä

Aina kun innostun treenaamaan enemmän, huomaan väkisinkin ajatusmallieni kääntyvän painonpudotukseen ja ulkonäön muokkaamiseen. Se näkyy lähinnä siinä, että ajatukseni pyörivät aivan liikaa kalorien ympärillä ja lisäksi punnitsen ja mittaan itseäni tavallista enemmän. Ajatusmalliin kuuluu myös paljon dieettikulttuuriin yhdistettyjä negativiisia asioita, kuten esimerkiksi kiellän itseltäni tietyt ruuat, herkut pitää ansaita todella kovalla treenillä ja projekti on jatkuvaa ”repsahdus” & ”ruotu” -putkea. Tällöin kyseessä on pikemminkin projekti, treeniohjelma tai dieetti, jolla on aina joku päätöspäivämäärä. En ole sitä edes itselleni myöntänyt, mutta pohjimmaisena tavoitteena näissä projekteissa on tavalla tai toisella ollut oman ulkonäön muuttaminen. Nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa kilparatsastuksen jälkeen minulla on urheilussa joku muu tavoite kuin oman ulkonäköni muokkaaminen. Minua ei tällä hetkellä ohjaa tietty kilomäärä tai sentit vyötäröllä, vaan tavoittelen aidosti elämäni kuntoa. Elämäni kuntoa ei romuta korvapuusti silloin tällöin, pikemminkin päinvastoin: Kunnon energiapommeja suorastaan tarvitaan pitkillä treenilenkeillä! Jos ulkonäköni muuttuu kuntoprojektin myötä, se on positiivinen lisä, ei itsetarkoitus.

Välillä korvapuusti kesken lenkin on parasta, mitä voit itsellesi tehdä!

Sisu

Ne jotka minut tuntevat, tietävät kuinka rasittavan jääräpäinen ihminen olen. Kun jotain päätän, menen vaikka läpi harmaan kiven. Olen muun muassa mennyt yhdet estekisat välilevynpullistuman kanssa, vaikka kipu oli aivan käsittämätön. Hevoseni kielsi esteelle verryttelyssä, lensin hevosen kaulalle ja silloin selkääni alkoi sattua. Jaloissani ei ollut kunnolla tuntoa, mutta päätin mennä radalle. Kipu oli niin kamala, etten muista tuosta esteradasta mitään. Ensimmäiset muistikuvat on ambulanssista, johon minut autettiin radan jälkeen. Opetus: Kun oikeasti jotain päätän, teen sen loppuun asti vaikka sattuisi niin p**keleesti ja taju lähtisi. Tästä ominaisuudesta tuskin on haittaa triathlonissa, koska kisamatkat eivät todellakaan tule olemaan ruusuisia ja leppoisia lenkkejä, vaan niissä vaaditaan sitä kuuluisaa suomalaista sisua.

Itsensä haastaminen

Vaikka sisua löytyykin, olen kuitenkin pohjimmiltani aika mukavuudenhaluinen. Omalla mukavuusalueella on vaan niin kiva ja helppo pysyä. Mukavuusalue on jokaiselle meille henkilökohtainen, mutta minulle se tarkoittaa treeneissä tarpeeksi matalia (alle 135 bpm) sykkeitä, mukavan tuntuisia painoja ja tuttuja liikkeitä. Ilman selkeitä tavoitteita jatkan helposti mukavuusalueella ja se tappaa nopeasti motivaationi. Pitääkseni motivaation treenaamiseen, tarvitsen siis tarpeeksi korkealle tähtäävän tavoitteen, jolla voin haastaa itseäni.

Siinäpä ne tärkeimmät syyt, miksi lähdin kokeilemaan onneani triathlonin maailmassa. Lopuksi olisi vielä kiva kuulla, millaisista jutuista te haluaisitte lukea matkallani kohti tavoitetta? Vastaa alla olevaan kyselyyn ja jos sopivaa vaihtoehtoa ei löydy, voit aina jättää kommentin toiveistasi 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: